”Suomen muinaiset kuninkaat” – todellisuus nimien takana
Suomalaisten muinaishistoria antaa liian helposti tilaa kaikenlaiselle hörhöilylle. Siksi sanonkin lähinnä vastentahtoisesti ja jarrut päällä, että tietysti on ollut eri vaiheissa suomalaisia kuningaskuntia. Ja niiden vaikutuspiirejä voidaan edelleen hahmotella melko helposti.
Ja tosiaan, saagat ovat saagoja. Pitää olla tarkka, miten niitä tulkitsee. Mutta se tulkinta on kelvoton, että ei tulkita ollenkaan. Saagojen esittämistä väitteistä löytyy tietoa muualtakin ja kokonaiskuvaa voidaan rakentaa aivan samalla tavoin kuin muussakin muinaishistorian tutkimuksessa. Ei voi olla, että enemmällä tiedolla päädytään hylkäämään suomalaiset kuningaskunnat samalla kun eteläamerikklaisia ja afrikkalaisia kuningaskuntia mieluusti tunnustetaan paljon vähemmällä tiedolla.
Nk. tiedeyhteisö kyllä tutkii aihetta. Klingen kirjoitukset voidaan ottaa tunnetuimpana esimerkkinä. Mutta kovin vauhdikkaisiin tulkintoihin ei tieteen piirissä uskalleta lähteä. Hyvä niin! Pitää kertyä pitävää dataa enemmän, ennenkuin on laajempien johtopäätösten aika. Tiedeyhteisössä on tahoja, jotka ovat enemmän kuin valmiita, hyvillä perusteilla, "löytämään" Suomen muinaisuuden "isommat asiat". Mutta yksikin liivit auki liehuva iiorbocki voi tuhota ja tärvellä julkisuudessa enemmän kuin parikymmentäkin tutkijaa saa ensin vaivalla rakennettua.
Siis oli niitä kuningaskuntia. Ja on Suomessa oma arvokas historiansa. Mutta se ei tarkoita, että joka ainoan hörhön joka ainoa päähänpisto aiheesta olisi totta. Kuningaskuntien olemassaolon tunnustaminen on hyvä alku. Siitä eteenpäin pitää edetä korostetun kriittisesti, jotta myös pitävien lopputulosten aikaansaamiseen tarvittavien määrärahojenkin saanti pysyy mahdollisena.
Suomalaisten muinaishistoria antaa liian helposti tilaa kaikenlaiselle hörhöilylle. Siksi sanonkin lähinnä vastentahtoisesti ja jarrut päällä, että tietysti on ollut eri vaiheissa suomalaisia kuningaskuntia. Ja niiden vaikutuspiirejä voidaan edelleen hahmotella melko helposti.
Ja tosiaan, saagat ovat saagoja. Pitää olla tarkka, miten niitä tulkitsee. Mutta se tulkinta on kelvoton, että ei tulkita ollenkaan. Saagojen esittämistä väitteistä löytyy tietoa muualtakin ja kokonaiskuvaa voidaan rakentaa aivan samalla tavoin kuin muussakin muinaishistorian tutkimuksessa. Ei voi olla, että enemmällä tiedolla päädytään hylkäämään suomalaiset kuningaskunnat samalla kun eteläamerikklaisia ja afrikkalaisia kuningaskuntia mieluusti tunnustetaan paljon vähemmällä tiedolla.
Nk. tiedeyhteisö kyllä tutkii aihetta. Klingen kirjoitukset voidaan ottaa tunnetuimpana esimerkkinä. Mutta kovin vauhdikkaisiin tulkintoihin ei tieteen piirissä uskalleta lähteä. Hyvä niin! Pitää kertyä pitävää dataa enemmän, ennenkuin on laajempien johtopäätösten aika. Tiedeyhteisössä on tahoja, jotka ovat enemmän kuin valmiita, hyvillä perusteilla, "löytämään" Suomen muinaisuuden "isommat asiat". Mutta yksikin liivit auki liehuva iiorbocki voi tuhota ja tärvellä julkisuudessa enemmän kuin parikymmentäkin tutkijaa saa ensin vaivalla rakennettua.
Siis oli niitä kuningaskuntia. Ja on Suomessa oma arvokas historiansa. Mutta se ei tarkoita, että joka ainoan hörhön joka ainoa päähänpisto aiheesta olisi totta. Kuningaskuntien olemassaolon tunnustaminen on hyvä alku. Siitä eteenpäin pitää edetä korostetun kriittisesti, jotta myös pitävien lopputulosten aikaansaamiseen tarvittavien määrärahojenkin saanti pysyy mahdollisena.
Lönnrot kokosi Kalevalan kansallisromantiikan innoittamana, mutta sen runot ovat parhaimmillaan 2000 vuotta vanhoja ja runomitaltaan ainutlaatuisia, mikä todistaa niiden eeppistä luonnetta. Ne eivät ole mitään poliittisessa tarkoituksessa koottuja sepustuksia, vaan ikivanhaa kansanperinnettä ajalta, jolloin ruotsalaiset (tai tanskalaiset) olleet vielä valloittaneet Suomea.
Kalevalaista runoutta ja kalevalaisella runomitalla kirjoitettuja runoja on säilynyt 1600-luvulta asti, joten se ei ole mitenkään autonomian aikainen juttu, eikä myöskään erityisen itäinen. Näistä tutkijat kiistelevät kulloistenkin muotien mukaan, mutta Kalevalassa on paljon erilaisia aineksia: osa itäistä, osa läntistä lainaa, osa omaa, osa muinaissuomalaista uskontoa ja osa kristillistä vaikutetta, vielä päälle Lönrotin omat sepitelmät, joilla hän liitti irralliset runot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Suomalaiset kuninkaat, jos sellaisia oli, olivat vanhaan germaaniseen tapaan pieniä heimokuninkaita, jotka toisinaan saattoivat alistaa naapureitaankin valtaansa. Niinhän asianlaita oli Ruotsissakin, kunnes Svealaisten kuningas kaappasi koko maan vallan omiin käsiinsä, pitkällisten sisällissotien jälkeen. Vasta kristinuskon tulo varmisti pohjoisessa Euroopassa suurten kuningaskuntien synnyn.
Suomalaisilla, hämäläisillä ja karjalaisilla on hyvinkin saattanut olla omat kuninkaansa. Ongelman asian varmentamisessa tekee historiallisten lähteiden vähyys ja arkeologisten todisteiden puute. Kuningas-sana - samoin kuin ruhtinas - on muinaisgermaaninen lainasana, mutta se on tullut suomenkieleen jo paljon ennen Ruotsinvallan aikaa, varmaankin jo 3000 vuotta sitten, jolloin suomalaiset asustivat vielä Viron puolella.
Muinaissuomalainen yhteiskunta oli yllättävän germaaninen kaikilta muilta osin, paitsi kielensä puolesta. Esimerkiksi lait olivat samanlaisia kuin germaaneilla, mistä löytää todisteita esimerkiksi vertailemalla Kalevalaa ja roomalaisen Tacituksen noin vuonna 100 kirjoittamaa Germania-teosta. Tämä yhteys vahvistaa käsitystä, että suomalaisilla olisi ollut kuninkaita samaan tapaan kuin germaaneilla. Mitään metsäläisiä täällä ei ollut, vaan elämäntapa oli samanlaista kuin Saksanmaallakin. Vain kristinusko tuli tänne myöhemmin, vakiintuen ilmeisesti vasta 1000- ja 1100-luvuilla.
Syy, miksi todisteita suomalaisista kuninkaista ei ole kuin vähän, voi johtua siitä, että läntiset valloittajat kitkivät ankaralla kädellä kaiken sellaisen pois alistamastaan kansasta. Nykyisin historiaa pitää tietysti häivyttää ja hämmentää, koska kansallinen identiteetti on EU:ssa syntiä.
Ensimmäinen ristiretki oli luultavasti täyttä potaskaa, koska suomalaiset olivat jo silloin kristittyjä. Jos sellainen tehtiin, niin se johtui svealaisten kuninkaan halusta alistaa koko Ruotsi valtaansa ja oli siis teatteriesitys göötalaisten kuninkuuden romahduttamiseksi. Birger Jaarlikaan ei käännyttänyt, eikä kastanut, mutta tappoi ja valloitti.
Suomi on edelleen muinainen kuningaskunta
Lönnrot kokosi Kalevalan kansallisromantiikan innoittamana, mutta sen runot ovat parhaimmillaan 2000 vuotta vanhoja ja runomitaltaan ainutlaatuisia, mikä todistaa niiden eeppistä luonnetta. Ne eivät ole mitään poliittisessa tarkoituksessa koottuja sepustuksia, vaan ikivanhaa kansanperinnettä ajalta, jolloin ruotsalaiset (tai tanskalaiset) olleet vielä valloittaneet Suomea.
Kalevalaista runoutta ja kalevalaisella runomitalla kirjoitettuja runoja on säilynyt 1600-luvulta asti, joten se ei ole mitenkään autonomian aikainen juttu, eikä myöskään erityisen itäinen. Näistä tutkijat kiistelevät kulloistenkin muotien mukaan, mutta Kalevalassa on paljon erilaisia aineksia: osa itäistä, osa läntistä lainaa, osa omaa, osa muinaissuomalaista uskontoa ja osa kristillistä vaikutetta, vielä päälle Lönrotin omat sepitelmät, joilla hän liitti irralliset runot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Suomalaiset kuninkaat, jos sellaisia oli, olivat vanhaan germaaniseen tapaan pieniä heimokuninkaita, jotka toisinaan saattoivat alistaa naapureitaankin valtaansa. Niinhän asianlaita oli Ruotsissakin, kunnes Svealaisten kuningas kaappasi koko maan vallan omiin käsiinsä, pitkällisten sisällissotien jälkeen. Vasta kristinuskon tulo varmisti pohjoisessa Euroopassa suurten kuningaskuntien synnyn.
Suomalaisilla, hämäläisillä ja karjalaisilla on hyvinkin saattanut olla omat kuninkaansa. Ongelman asian varmentamisessa tekee historiallisten lähteiden vähyys ja arkeologisten todisteiden puute. Kuningas-sana - samoin kuin ruhtinas - on muinaisgermaaninen lainasana, mutta se on tullut suomenkieleen jo paljon ennen Ruotsinvallan aikaa, varmaankin jo 3000 vuotta sitten, jolloin suomalaiset asustivat vielä Viron puolella.
Muinaissuomalainen yhteiskunta oli yllättävän germaaninen kaikilta muilta osin, paitsi kielensä puolesta. Esimerkiksi lait olivat samanlaisia kuin germaaneilla, mistä löytää todisteita esimerkiksi vertailemalla Kalevalaa ja roomalaisen Tacituksen noin vuonna 100 kirjoittamaa Germania-teosta. Tämä yhteys vahvistaa käsitystä, että suomalaisilla olisi ollut kuninkaita samaan tapaan kuin germaaneilla. Mitään metsäläisiä täällä ei ollut, vaan elämäntapa oli samanlaista kuin Saksanmaallakin. Vain kristinusko tuli tänne myöhemmin, vakiintuen ilmeisesti vasta 1000- ja 1100-luvuilla.
Syy, miksi todisteita suomalaisista kuninkaista ei ole kuin vähän, voi johtua siitä, että läntiset valloittajat kitkivät ankaralla kädellä kaiken sellaisen pois alistamastaan kansasta. Nykyisin historiaa pitää tietysti häivyttää ja hämmentää, koska kansallinen identiteetti on EU:ssa syntiä.
Ensimmäinen ristiretki oli luultavasti täyttä potaskaa, koska suomalaiset olivat jo silloin kristittyjä. Jos sellainen tehtiin, niin se johtui svealaisten kuninkaan halusta alistaa koko Ruotsi valtaansa ja oli siis teatteriesitys göötalaisten kuninkuuden romahduttamiseksi. Birger Jaarlikaan ei käännyttänyt, eikä kastanut, mutta tappoi ja valloitti.
Lönnrot kokosi Kalevalan kansallisromantiikan innoittamana, mutta sen runot ovat parhaimmillaan 2000 vuotta vanhoja ja runomitaltaan ainutlaatuisia, mikä todistaa niiden eeppistä luonnetta. Ne eivät ole mitään poliittisessa tarkoituksessa koottuja sepustuksia, vaan ikivanhaa kansanperinnettä ajalta, jolloin ruotsalaiset (tai tanskalaiset) olleet vielä valloittaneet Suomea.
Kalevalaista runoutta ja kalevalaisella runomitalla kirjoitettuja runoja on säilynyt 1600-luvulta asti, joten se ei ole mitenkään autonomian aikainen juttu, eikä myöskään erityisen itäinen. Näistä tutkijat kiistelevät kulloistenkin muotien mukaan, mutta Kalevalassa on paljon erilaisia aineksia: osa itäistä, osa läntistä lainaa, osa omaa, osa muinaissuomalaista uskontoa ja osa kristillistä vaikutetta, vielä päälle Lönrotin omat sepitelmät, joilla hän liitti irralliset runot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Suomalaiset kuninkaat, jos sellaisia oli, olivat vanhaan germaaniseen tapaan pieniä heimokuninkaita, jotka toisinaan saattoivat alistaa naapureitaankin valtaansa. Niinhän asianlaita oli Ruotsissakin, kunnes Svealaisten kuningas kaappasi koko maan vallan omiin käsiinsä, pitkällisten sisällissotien jälkeen. Vasta kristinuskon tulo varmisti pohjoisessa Euroopassa suurten kuningaskuntien synnyn.
Suomalaisilla, hämäläisillä ja karjalaisilla on hyvinkin saattanut olla omat kuninkaansa. Ongelman asian varmentamisessa tekee historiallisten lähteiden vähyys ja arkeologisten todisteiden puute. Kuningas-sana - samoin kuin ruhtinas - on muinaisgermaaninen lainasana, mutta se on tullut suomenkieleen jo paljon ennen Ruotsinvallan aikaa, varmaankin jo 3000 vuotta sitten, jolloin suomalaiset asustivat vielä Viron puolella.
Muinaissuomalainen yhteiskunta oli yllättävän germaaninen kaikilta muilta osin, paitsi kielensä puolesta. Esimerkiksi lait olivat samanlaisia kuin germaaneilla, mistä löytää todisteita esimerkiksi vertailemalla Kalevalaa ja roomalaisen Tacituksen noin vuonna 100 kirjoittamaa Germania-teosta. Tämä yhteys vahvistaa käsitystä, että suomalaisilla olisi ollut kuninkaita samaan tapaan kuin germaaneilla. Mitään metsäläisiä täällä ei ollut, vaan elämäntapa oli samanlaista kuin Saksanmaallakin. Vain kristinusko tuli tänne myöhemmin, vakiintuen ilmeisesti vasta 1000- ja 1100-luvuilla.
Syy, miksi todisteita suomalaisista kuninkaista ei ole kuin vähän, voi johtua siitä, että läntiset valloittajat kitkivät ankaralla kädellä kaiken sellaisen pois alistamastaan kansasta. Nykyisin historiaa pitää tietysti häivyttää ja hämmentää, koska kansallinen identiteetti on EU:ssa syntiä.
Ensimmäinen ristiretki oli luultavasti täyttä potaskaa, koska suomalaiset olivat jo silloin kristittyjä. Jos sellainen tehtiin, niin se johtui svealaisten kuninkaan halusta alistaa koko Ruotsi valtaansa ja oli siis teatteriesitys göötalaisten kuninkuuden romahduttamiseksi. Birger Jaarlikaan ei käännyttänyt, eikä kastanut, mutta tappoi ja valloitti.
Lönnrot kokosi Kalevalan kansallisromantiikan innoittamana, mutta sen runot ovat parhaimmillaan 2000 vuotta vanhoja ja runomitaltaan ainutlaatuisia, mikä todistaa niiden eeppistä luonnetta. Ne eivät ole mitään poliittisessa tarkoituksessa koottuja sepustuksia, vaan ikivanhaa kansanperinnettä ajalta, jolloin ruotsalaiset (tai tanskalaiset) olleet vielä valloittaneet Suomea.
Kalevalaista runoutta ja kalevalaisella runomitalla kirjoitettuja runoja on säilynyt 1600-luvulta asti, joten se ei ole mitenkään autonomian aikainen juttu, eikä myöskään erityisen itäinen. Näistä tutkijat kiistelevät kulloistenkin muotien mukaan, mutta Kalevalassa on paljon erilaisia aineksia: osa itäistä, osa läntistä lainaa, osa omaa, osa muinaissuomalaista uskontoa ja osa kristillistä vaikutetta, vielä päälle Lönrotin omat sepitelmät, joilla hän liitti irralliset runot yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Suomalaiset kuninkaat, jos sellaisia oli, olivat vanhaan germaaniseen tapaan pieniä heimokuninkaita, jotka toisinaan saattoivat alistaa naapureitaankin valtaansa. Niinhän asianlaita oli Ruotsissakin, kunnes Svealaisten kuningas kaappasi koko maan vallan omiin käsiinsä, pitkällisten sisällissotien jälkeen. Vasta kristinuskon tulo varmisti pohjoisessa Euroopassa suurten kuningaskuntien synnyn.
Suomalaisilla, hämäläisillä ja karjalaisilla on hyvinkin saattanut olla omat kuninkaansa. Ongelman asian varmentamisessa tekee historiallisten lähteiden vähyys ja arkeologisten todisteiden puute. Kuningas-sana - samoin kuin ruhtinas - on muinaisgermaaninen lainasana, mutta se on tullut suomenkieleen jo paljon ennen Ruotsinvallan aikaa, varmaankin jo 3000 vuotta sitten, jolloin suomalaiset asustivat vielä Viron puolella.
Muinaissuomalainen yhteiskunta oli yllättävän germaaninen kaikilta muilta osin, paitsi kielensä puolesta. Esimerkiksi lait olivat samanlaisia kuin germaaneilla, mistä löytää todisteita esimerkiksi vertailemalla Kalevalaa ja roomalaisen Tacituksen noin vuonna 100 kirjoittamaa Germania-teosta. Tämä yhteys vahvistaa käsitystä, että suomalaisilla olisi ollut kuninkaita samaan tapaan kuin germaaneilla. Mitään metsäläisiä täällä ei ollut, vaan elämäntapa oli samanlaista kuin Saksanmaallakin. Vain kristinusko tuli tänne myöhemmin, vakiintuen ilmeisesti vasta 1000- ja 1100-luvuilla.
Syy, miksi todisteita suomalaisista kuninkaista ei ole kuin vähän, voi johtua siitä, että läntiset valloittajat kitkivät ankaralla kädellä kaiken sellaisen pois alistamastaan kansasta. Nykyisin historiaa pitää tietysti häivyttää ja hämmentää, koska kansallinen identiteetti on EU:ssa syntiä.
Ensimmäinen ristiretki oli luultavasti täyttä potaskaa, koska suomalaiset olivat jo silloin kristittyjä. Jos sellainen tehtiin, niin se johtui svealaisten kuninkaan halusta alistaa koko Ruotsi valtaansa ja oli siis teatteriesitys göötalaisten kuninkuuden romahduttamiseksi. Birger Jaarlikaan ei käännyttänyt, eikä kastanut, mutta tappoi ja valloitti.
1154 Arabialainen historioitsija ja tiedemies Al Idrisi kertoo Suomen kuninkaalla olevan omistuksia Norjassa.
1187 Ruotsalaisen kronikan mukaan karjalaiset valloittavat Ruotsin pääkaupungin ja tuhoavat sen.
noin 1200 Tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus kertoo Suomen kuninkaista.
1220 Islantilainen piispa, runoilija ja historiankirjoittaja Snorri Sturluson kirjoittaa Ynglinga-saagan. Suomen ja Ruotsin hallitsijasukujen avioliittoja ja sotia käsitellään.
1230 Orkneyinga-saagan johdannossa Fundinn Noregrissa kerrotaan Suomen ja Kainuun kuninkaista, ja näiden suorittamasta Norjan valloituksesta. Saagan mukaan Ruotsin, Norjan, Orkneysaarten, Normandian ja Englannin hallitsijasuvut polveutuvat em. suomalaisista kuninkaista.
1320–1340 Eerikin kronikka, eli nykyisen kouluhistorian tunnustama tarina ”ristiretkistä” Suomeen, sepitetään.
1340-luku Lyypekin kaupunginkronikka mainitsee Birger Jaarlin liittäneen Suomen Ruotsin valtakuntaan.
1362 Ruotsin ”Itämaan”, eli Suomen ja Karjalan, laamanni saa oikeuden osallistua kuninkaan vaaliin. Suomesta tulee täysivaltainen osa Svean valtakuntaa.
1438 Vesilahtelainen suurtalonpoika Daavid julistautuu Suomen kuninkaaksi ja asettuu vaarallisen talonpoikaiskapinan johtoon. Kapina kukistuu.
1548 Mikael Agricola kirjoittaa Uuden Testamentin esipuheen, jossa esitetään fiktiivinen tarina ”ristiretkistä” Suomeen.
1554 Katolisena Ruotsista karkoitetun Johannes Magnuksen historiateos ilmestyy Roomassa. Suomi esitetään muinaisena kuningaskuntana.
1555 Olaus Magnuksen tunnettu ”Pohjoisten Kansojen Historia” ilmestyy. Suomi mainitaan vanhana kuningaskuntana.
1598–1599 Suomen aateli ja linnojen isännät sotivat kuningas Sigimundin puolella Kaarle herttuaa vastaan Ruotsin sisällissodassa – mm. sotaretki Uplantiin ja Tukholmaan. Kaarlen voitettua Suomen aatelistolle ja papistolle koittaa kovat ajat. Määrätietoinen ruotsalaistaminen alkaa.
1616–1639 Historiankirjoittaja Johannes Messenius viettää poliittisista syistä aikaansa vankina Kajaanin linnassa, jossa hän kirjoittaa historiateostaan. Suomi mainitaan vanhana kuningaskuntana.
1650 Mikael Wexionius esittää historiankirjassaan Suomen vanhana kuningaskuntana.
1670-luku ”Tuntemattoman tekijän Suomen kronikka” luettelee Suomen muinaiset kuninkaat.
1700 Daniel Jusleniuksen ”Vanha ja Uusi Turku”, jossa Suomi esitetään muinaisena kuningaskuntana.
1700–1705 Johannes Messeniuksen Scondia Illustrata painetaan. Suomen kuninkaita käsitellään perusteellisesti.
1728 Tuntemattoman tekijän Suomen kronikka ilmestyy julkaisussa Swedische Bibliothek.
1742 Keisarinna Elisabethin poliittinen veto, manifesti Suomen itsenäisyydestä, aiheuttaa vipinää: ”Hattujen sodan” takia venäläisten miehittämässä Suomessa kokoontuvat maapäivät Turkuun valitsemaan Suomelle kuningasta. Valituksi tulee myöhemmin tsaarina ollut, Pietari III, senhetkinen kruununperijä. Venäläiset vetäytyvät pois hankkeesta, ja tekevät rauhan Ruotsin kanssa 1743.
1768 Historiantutkija Tatishtsev kertoo Suomen kuninkaista Venäläisessä Historiassaan.
1769 Sven Bringin kirjoittama Svea Rikes Historia ilmestyy. Suomi on edelleen muinainen kuningaskunta. Kirjasta otetaan uusia painoksia 1778,
1784 ja 1790.
1771 Norjalainen Gerhard Schöning kritisoi historioitsijoiden käsitystä Suomen kuninkaista teoksessaan Allgemeine Nordische Gesichte.
1772 Ruotsalainen Johan Ihre vastustaa kiivaasti käsitystä Suomen muinaisista kuninkaista. Ihre tuntee saagat, mutta väittää että ne ovat pötyä. Ruotsin muinaiskuninkaiden kohdalla hän ei kyseenalaista saaga-lähteitä, kuten eivät hänen seuraajansakaan.
1774 Billmark julkaisee J. Messeniuksen ”Suomen Riimikronikan”, jossa siis kerrotaan Suomen kuninkaista.
1783–1884 Venäjän keisarinna Katariina Suuri julkaisee kirjoituksen Venäjän historiasta, jossa hän pitää Venäjän perustajana pidettyä Rurikia suomalaisena kuninkaanpoikana. Teos julkaistaan saksaksi 1786.
1784–1800 Henrik Gabriel Porthán julkaisee Paavali Juustenin Suomen piispainkronikan kommentoituna. Porthán kiistää suomalaisten omien hallitsijoiden olemassaolon ja Suomen itsenäisen hallinnon ennen ruotsalaisten tuloa. Porthánin perustelut ovat kestämättömiä. Hän mm. väittää ettei Suomessa ole voinut olla kuninkaita, koska täällä ei ollut linnavuoriakaan. Hyökkäilyn ymmärtää, sillä samoihin aikoihin Sprengtporten esitteli Venäjällä suunnitelmaa itsenäisestä Suomesta.
1789 Kr. Gananderin Mythologia Fennica. Suomi esitetään vanhana kuningaskuntana.
1792 Historian professori Billmark vastustaa Suomen kuninkaiden olemassaoloa.
Nykyaika Suomalaisten muinaiset valtiomuodostumat ja hallitsijat salataan edelleen huolellisesti sanomalehti-tason yleissivistyksessä ja kouluopetuksessa osana suomalaisen identiteetin hämärtämistä. 70-luvulta alkaen tilanne on entisestään huonontunut.
[Arkisto] Muinainen Suomi Historia kertoo – Historien berättar.
Jo Raamatussa apostoli Paavali puolestaan samaistaa "alkuvoimat" antiikin jumaluuksiin. (Gal.4: 8-9, Kol.2:8,20). Tässä hän jo edustaa kirkon myöhempää näkemystä suomalaisten muinaisuskoon.
Suomen muinaiskuninkaiden esineistöä
oli maanviljelyksestä riippuvaisten suomalaisten tärkein jumala. Uno Harva kertoo kirjassaan Suomalainen muinaisusko, että ukkosenjumalaa on kutsuttu myös nimillä pitkänen, isänen ja ylikäinen. Yleisin ja runoudessa eniten käytetty nimitys on Ukko ja Ukkonen.
Muinais-Venäjän myytti - sidottu, Suomi, 2023
Yksinkertaisuudessaan suomalainen muinaisusko tarkoittaa ennen kristinuskoa Suomen alueella harjoitettuja uskonnollisia tapoja ja uskomuksia. Siihen liittyy vahvasti monijumaluus, vainajien sekä luonnon palvonta ja tietäjyys. Muinaisuskosta kertovia lähteitä ovat muun muassa kalliomaalaukset, kalevalainen kansanrunous sekä muiden suomensukuisten kansojen parista kerätty tieto.
Muinais-suomi oli maailman alkukieli
Alla olevassa muinaisuskoa käsittelevässä radio-ohjelmassa uskontotieteen dosentti Risto Pulkkinen avaa suomalaista muinaista maailmankuvaa.
Muinais-suomi oli maailman alkukieli
Heikkilä, Mikko: Monitieteinen tutkimus kristinuskon tulosta Suomenlahden pohjoispuolelle - Kristinuskoon tutustumisen, kristityksi kääntymisen ja kristillisen organisaation rakentamisen ajoitus. Teoksessa: Tuhansien vuosien tulokkaat - Monen kulttuurin Satakunta. Satakunta XXXV. Harjavalta 2019. Ote s. 56: "Suomen kielen sanat hiisi (:hiiden), kuningas, kylä, käräjät, linna, moisio 'suurtila' ja pitäjä sekä nimet Suomi (: Suomen : suomalainen) ja Häme palautuvat kaikki kirkkaasti Ruotsin vallan aikaa edeltäneelle kaudelle ja ne kaikki on dokumentoitu jo keskiajalla (huom. myös, niin ikään vanhat sanat ruhtinas ja päällikkö). Edellä mainitut yleis- ja erisnimet todistavat Ruotsin valtaa edeltäneessä muinais(itämeren)suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyneen organisoitumista."